Kuinka dinosaurus kesytettiin

Olin viisivuotias, kun isäni sääti televisiosta näkyviin ensimmäisen kerran TV2:n lähetyksen. Muistan, kun ruutuun asteli Kössi Kenguru ja minua harmitti vietävästi. Olen ollut syntymästäni saakka muutosvastarintainen. Olisittepa nähneet naamani, kun meille kannettiin väritelevisio. Sain inhotuksen aaltoja joka kerta, kun luin lehdestä ohjelmatiedon perästä (väri). Kun - jälleen isäni - osti kotiimme vhs-videonauhurin ajastustoiminnolla, julistin sodan kaikelle sen jälkeen elämääni tepastelevalle teknologialle.

Nykyisin hoidan kodissamme kaiken ict-härpäkkeiden hankkimisen, ylläpidon ja korjaamisen. Olen korjannut osia autosta, ruohonleikkurin, moottorisahan ja astianpesukoneen noin aluksi. Jonossa on painepesuri, ja tänään tilasin netistä puhelimeeni uuden latausportin sekä sen vaihtamiseen tarvittavat työkalut.

Minulla on perus- ja ammattitutkintoja metalli-, ict-, mainostoimisto- sekä kasvatus- ja ohjausaloilta. Olin ilmeisesti päättänyt pitää viholliseni lähellä ja vastustaa kaikkea turhaa poisheittämistä vain siksi, että jotain on rikki. Sen vhs-nauhurinkin korjasin vuosia myöhemmin. Vastarinta vaihtui myötävirraksi.

Tein 2000-luvulla työtä kulttuurialan oppilaitoskirjastossa. Siellä eivät muutoksien tuulet juuri puhallelleet, ja melko tarkkaan kaikki tehtiin juuri niin, kuten oli tehty ennenkin. Turvallista ja tylsää, mutta sopi siihen elämänvaiheeseeni. Pölyttynyt ilmapiiri, eläköityvä henkilökunta ja ikuisesti kasvilamppunsa alla viheriöivä muovikukka saivat minut lopulta riehaantumaan elämälle, ja minusta tuli äiti.

Tästä alkoi kymmenen vuoden osin mustavalkoinen, mutta lähinnä värilähetyksiä täynnä ollut jakso, johon mahtui myös teatterisavua ja strobovaloja, kaksi koulua, työ, yksi burnout, yksi irtisanoutuminen, yksi loppuelämän ihmissuhde, muutto, toipuminen ja uusi työ. Tulin valituksi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Savonlinnan kampuskirjastoon tuntityöntekijäksi nimikkeellä tietopalveluassistentti. Työaikani oli 50 % täydestä, mikä sopi minulle vallan oivasti. Titteli oli minusta niin hieno, että kun vaihdoin auton ja myyjä kysyi minulta kahdesti, että ”Mikä?”, lausuin tuon kolmiosaisen yhdyssanan joka kerta ylpeyttä hehkuen: Minä. Assistentti. Korkeakoulussa. Ylp!

Uuden edessä vähän tuttuakin

Raikkaan harmaat verhot ja epämääräisen värinen asiakaspalvelupisteen kalustus veivät minut takaisin edellisen kirjastourani tunnelmiin. Ymmärsin, että poukkoilevat kymmenen edellistä vuotta olivat kehittäneet ikävän silloista työtäni kohtaan. Nyt sain elämääni takaisin sen turvallisen miljöön, josta olin lähtenyt riemulla kohti tuntematonta. Bonuksena sain hallittavakseni ihka oikean kassakoneen sekä korttimaksupäätteen, joten lapsuuteni kauppaleikkien romantiikka läpsähti kirsikkana tähän uuteen kakkuuni.

Kollegani perehdyttivät minut rutiineihin vauhdilla. Jo toisena työpäivänäni jäätyäni yksin en halunnut, että palvelu laitettaisiin omatoimelle, koska tiesin pärjääväni. Tiesin myös, että minut palkattiin määräaikaiseksi, koska kirjastojärjestelmä tultaisiin vaihtamaan Kohaan, ja kollegani saisi keskittyä asiakaspalvelun sijaan edellisen järjestelmän vaihtoon tarvittaviin toimenpiteisiin. Sitten ne veivät sen kassakoneen pois. Vietin sen muistolle hiljaisen hetken; se päätyi lahjoituksena yhden mustesuihkutulostimen ja kassanauhalaatikon kera taholle, jossa se jatkaisi piippailujaan ja kilinäänsä ainakin nuorisotoiminnan parissa.

Aavistelin, että pölyjen pyyhkiminen tulisi laajenemaan kiihtyvällä tahdilla, enkä ollut yhtään väärässä. Kun pestini vakinaistettiin seuraavana syksynä, löysin itseni useista Teamsin kanavista ja ryhmistä. Kalenteriini tipahteli kutsuja milloin mihinkin, ja minun oli ihan oikeasti osallistuttava etäpalavereihin, jossa piti jopa puhua. Lapsuuteni tv-kanavat ja värilähetykset vyöryivät jälleen stabiiliin rytmiini. Olin ollut kotelossani niin hiljaa ja huomaamatta, että kollegani Xamkin muissa toimipisteissä pitivät minua keksittynä. ”Muka joku Hanna.” ”Ai, SE Savonlinnan HANNA, juujuu…”, kunnes Mikkelistä kampuksellamme vieraili tietoasiantuntija, joka säikäytti minut tervehtimällä isommalla volyymilla selkäni takaa: ”SINÄ olet se HANNA!”

Mennyt räjähti olemuksestani kerralla, ja pääsin kuin pääsinkin mukaan siihen virtaan, mikä vie kirjastoa ja teettää työtä varsin monenkirjavassa kollegiossa. Vaikkakin kassakoneen ryöstön jälkeen muuttui paljon, ja muuttuu edelleen, tunnen olevani kuin pieni kala elokuvassa Nemoa etsimässä, jossa se tempautuu mukaan leppoisten merikilpikonnien matkaan, jotka hyödyntävät merivirtauksia ja saavuttavat siten huikean vauhdin määränpäähänsä pyrkiessään. Lisäksi sain ihan oman autopaikan. Luksusta. Yksi edeltäneistä työpaikoistani sijaitsee keskikaupungilla, eikä autopaikkoja ole lähimainkaan tarjolla. Vuodenajoista riippuen työntekijät kävivät siirtämässä tunnin tai kahden välein kiekkoja autojensa ikkunoissa, kunnes valvonta huomasi tämän ja rupesi jakelemaan sakkoja, kun autoja ei ollut siirretty pysäköintiajan loputtua. Siellähän hinkkaavat vielä kosliaan ruudusta toiseen. Minulla on oma autopaikka.

Muutoksessa kehittyy?

Kollegioni on rauhallinen ja pohdiskeleva yhteisö, jossa on valtava määrä osaamista. Kun tarve tulee, on reagointi nopeaa, valmisteltua ja perusteltua. Olen aina ihmetellyt, miksi asiat muuttuvat tai miksi ehjää korjataan. Mikään ei voi muuttua itsestään, vaikka toistellaan fraaseja ”Kehitys kehittyy” tai ”Aikansa kutakin”

Olin ensin kauhuissani siitä, että tietynlaista työtämme pyrittäisiin vähentämään sähköistämällä palveluja, mutta en nähnyt, että vähennys yhtäällä merkitsisi lisäystä toisaalla. Minusta kaikki kehittymisen kehittäminen ja muutos trendien vuoksi oli silkkaa kiusantekoa. Nyt kannatan sitä, että muutos tulee tarpeesta, johon me vastaamme. Ilman tämänhetkisiä haasteitakin muutosta syntyy, koska sen synnyttävät tarpeet kehittyä paremmin, laadukkaammin ja kestävämmin. Tämän tekevät ihmiset, ei järjestelmä. Järjestelmä mukautuu, mutta sille täytyy olla lähtökohta ja päämäärä. Aloin sähköistyä ja pitää sen virran tuomasta kihinästä kehittää kehitettävää.

Minun pieneen kuplaani oli siis puhjennut raitisilman mentävä reikä, joka kirkastaa paljon ja saattaa hyvinkin johdattaa vielä tämän kirjastotädin itsensä kouluttamisen moottoritielle. Pidän kuitenkin vielä muilta salaa kokoelmassamme kirjoja, jotka maadoittavat itseni perinteisiin, sillä sitä suomi-italia-suomi-sanakirjaa lainattiin viime syksynä kerran, ja olen satavarma, että suomi-viro-suomi saa kyytiä jonkun repussa heti ensi syksynä.

Ja jos olinkin järkyttynyt siitä, että heti työhaastattelussani minulle kerrottiin, että kirjat muovitetaan ulkoistetusti, enkä pääsisi enää päällystystöihin, osaan ainakin tarvittavat rutiinit ja opastaa asiakasta toimimaan sekä paikan päällä että verkossa. Minut palkattiin viime syksynä myös puolikkaana e-Kampuksellemme suunnittelijaksi, ja siellä on vallan toiset kuviot, mutta se on toinen tarina. Huomenna aloitan kirjastossamme hyllypaikkojen tarkistuksen ja käperryn tunteja ja taas tunteja vievään rutiiniin, mutta lupaan olla pölyttymättä.