Tekoäly julkaisutoiminnassa: hyvä renki mutta huono isäntä

Generatiivinen tekoäly tuntuu nykyään olevan kaikkialla, myös korkeakoulumaailmassa, ja sen käyttöön kannustetaan organisaatioiden ylintä johtoa myöten. Myös ammattikorkeakoulujen julkaisujen parissa työskentelevät törmäävät generatiiviseen tekoälyyn yhä useammin. Mitä siitä pitäisi ajatella?

Kuvitellaan tilanne, missä ammattikorkeakoulun verkkolehden toimittaja saa työpöydälleen artikkelikäsikirjoituksen ennestään tutulta kirjoittajalta. Jo heti ingressiä lukiessa käy selväksi, että tällä kertaa teksti poikkeaa huomattavan paljon kirjoittajan aiemmasta tyylistä: rytmitys kappalejakoineen on erilaista, kieli on jotenkin latteampaa, ja artikkelissa on käytetty ajatusviivaa lähemmäs parikymmentä kertaa ja aina samalla tavoin, lyhyen kappaleen viimeisessä lauseessa. Herää vahva epäilys, ettei teksti olekaan enää käsikirjoituksen lähettäjän omasta kynästä, vaan generatiivisen tekoälyn. Jos näin on, niin kuka tai mikä silloin on käsikirjoituksen tekijä? Miten tekijyys, tai tässä tapauksessa tarkemmin vielä kirjoittajuus, lopulta muodostuu?

Tekoäly, tämän päivän haamukirjoittaja?

Tutkimusetiikan näkökulmasta tekijällä/kirjoittajalla tarkoitetaan henkilöä, joka on osallistunut tieteellisen artikkelin tai muun julkaisun tekoon niin merkittävällä panoksella, että hänet tulee mainita julkaisun tekijä- tai kirjoittajaluettelossa (TENK 2019, 8). Merkittävän panoksen tarkempi määrittely vaihtelee tieteenaloittain ja se voi tarkoittaa muutakin kuin suoraa tekstin tuottamista tutkimusjulkaisuun, mutta jonkinlaisena perusvaatimuksena voitaneen joka tapauksessa pitää henkilökohtaista osallistumista uuden tiedon tuottamiseen.

Ammatillisen julkaisemisen näkökulmasta edellä kuvattu määritelmä on turhan laaja: etenkin ammattikorkeakoulujen omissa julkaisukanavissa tekijyys tarkoittaa useimmiten juuri kirjoittajuutta, jolloin vaatimuksena on nimenomaan osallistuminen uutta ammatillista tietoa sisältävän tekstin tuottamiseen.

Asia monimutkaistuu, kun prosessiin astuu mukaan generatiivinen tekoäly. TENKin tuore tekoälysuositus muistuttaa, ettei tekoälyä voi merkitä julkaisun tekijäksi: se ei ole oikeussubjekti, jolle muodostuisi tekijänoikeus ja jolta voisi edellyttää minkäänlaista vastuunkantoa (TENK 2026, 9). Suosituksessa myös kehotetaan läpinäkyvyyteen tekoälyn käytössä mm. julkaisuissa, mutta sen enempää suositus ei ota kantaa varsinaiseen tekijyyteen ja sen muodostumiseen suhteessa tekoälytyökaluihin.

Pereira (2026) sen sijaan on pohtinut asiaa nimenomaan tästä näkökulmasta pyrkimällä määrittelemään laadulliset reunaehdot akateemisen tekijyyden (academic authorship) muodostumiselle silloin, kun työssä hyödynnetään tekoälyä. Pereira tarkastelee asiaa ensisijaisesti korkeakouluopiskelun näkökulmasta, mutta samoja reunaehtoja voi hyvin soveltaa myös esimerkiksi ammatillisen julkaisemisen kontekstiin. Peruskysymys molemmissa on kuitenkin sama: milloin vuorovaikutus tekoälyn kanssa on omaa ajattelua tukevaa ja sellaisena hyväksyttävää, ja missä vaiheessa käyttö menee sellaisen rajan yli, että se syrjäyttää oman kirjoittajuuden (Pereira 2026, 5).

Pereiran (2026, 7) mukaan akateeminen kirjoittajuus liittyy erottamattomasti ihmisen omaan älylliseen luomistyöhön, vastuuseen ja harkintaan. Kuten aiemminkin jo todettu, tekoälyltä nämä kaikki puuttuvat, ja vastuu tekoälynkin tuottamasta tekstistä on aina ihmisellä. Pereira nostaakin tekijyyden määrittelyn keskiöön nimenomaan ihmisen toimijuuden: jos tämä puuttuu tai sitä on vain nimellisesti, ei tekijyyttä voi tekijänoikeudellisessakaan mielessä muodostua (2026, 10).

Mikä sitten on riittävä määrä omaa toimijuutta? Jos palataan puhumaan nimenomaan kirjoittajuudesta, on vaikea nähdä, että pelkkä kehotteiden laatiminen ja niiden avulla tekstin luominen ja valmiin tuotoksen tarkistaminen riittäisi. Pereira on samoilla linjoilla: tekijyys riippuu hänen mukaansa siitä, säilyttääkö ihmiskäyttäjä merkityksellisen ja luovan hallinnan lopputuloksesta sen sijaan, että vain kehotteilla käynnistäisi kirjoitusprosessin (2026, 10). Tekijyyden muodostumisen kynnyksenä tulisikin pitää nimenomaan inhimillistä älyllistä panosta, jonka tukena tekoälylläkin voi olla paikkansa.

Tuodaan keskusteluun mukaan vielä yksi tutkimuseettinen näkökulma. HTK-ohjeen mukaisesti tutkimukseen osallistumattomien henkilöiden sisällyttäminen tekijäluetteloon tai niin sanotun haamukirjoittajan tekemän työn hyväksyminen tutkijan omiin nimiin on hyvää tieteellistä käytäntöä loukkaavaa tekijyyden manipulointia (TENK 2023,18). Perinteisesti määriteltynä haamukirjoittajalla tarkoitetaan ammattikirjoittajaa, joka kirjoittaa esimerkiksi artikkelin toisen henkilön nimissä. Tekoäly ei ole ammattikirjoittaja, mutta voisiko sen silti ajatella modernina haamukirjoittajana, joka tuottaa tilaajalle, tässä tapauksessa promptaajalle, halutunlaisen tuotoksen, jonka tilaaja sitten julkaisee omanaan, syyllistyen samalla tekijyyden manipulointiin?

Uutta tietoa ei synny vain olemassa olevaa yhdistelemällä

Tekoälyn käyttö julkaisutoiminnassa herättää tekijyyden lisäksi muitakin kysymyksiä, jotka liittyvät suoraan sekä ammatillisten julkaisujen laatuun että niistä saatavaan OKM-rahoitukseen. Yhteistä näille molemmille on vaatimus julkaisun tuottamasta uudesta ammatillisesta tiedosta.

Tiedonkeruun käsikirjan ammatillisen julkaisun määritelmässä mainitaan ensimmäisenä ehtona tiedonkeruukelpoisuudelle se, että julkaisun on tuotettava uutta tietoa ammatillisen yhteisön käyttöön (OKM 2026). Tähän tekoäly ei pysty, vaan sen tuottama teksti perustuu aina jo olemassa oleviin ja tekoälyn ulottuvilla oleviin lähteisiin, joista tekoäly sitten tekee oman synteesinsä annettujen kehotteiden pohjalta. Parhaimmillaan tuotoksena on teksti, joka perustuu aitoihin, olemassa oleviin lähteisiin, mutta ei sisällä tiedonkeruussa vaadittavaa uutta tietoa. Pahimmillaan mukana on tekoälyn hallusinoimia, olemattomia lähteitä ja niihin perustuvia ajatusvinoumia, omituisia johtopäätöksiä sekä luvatta käytettyä tekijänoikeuksien alaista materiaalia. 

AMK-julkaisuverkosto on laatinut OKM:n kriteereihin pohjaavan laajemman ohjeistuksen siitä, mitä ammatillisella julkaisulla tarkoitetaan. Ohjeissa korostuu paitsi uuden, tekijöidensä asiantuntijatyöhön perustuvan tiedon jakaminen, niin myös inhimillisen tekijyyden huomioiminen: uuden tiedon syntyminen edellyttää aina myös näkemysten perustelua. Niinpä esimerkiksi pelkkä lähteiden referointi ei riitä, jos perusteltu näkökulma ja oma reflektio puuttuvat. (AMK-julkaisuverkosto 2025) 

Tekoäly on hyvä referoimaan olemassa olevaa, mutta asiantuntijatyössä karttuvaan osaamiseen perustuvaan reflektioon se ei kykene. Tekoälyä voi siis hyödyntää mm. oman ajattelun jäsentämisessä, ideoiden pallottelussa ja tekstin hiomisessa, kunhan lopullisen ajattelu- ja kirjoitustyön tekee ihminen. Tätä ei voi ulkoistaa tekoälylle.

Tukea ohjeista ja yhteisistä pelisäännöistä

Tekoälyn yleistynyt käyttö pakottaa ammattikorkeakoulujen julkaisujen parissa työskenteleviä miettimään myös omien julkaisukanaviensa tekoälylinjauksia. Kirjoittajien ohjeistamisen lisäksi toimitustyötä tekevien on päivitettävä ja kehitettävä omaa osaamistaan tekoälyllä tuotetun tekstin tunnistamisessa. Selkeät rakenteelliset merkit, kuten runsas ajatusviivojen käyttö, ovat helposti tunnistettavissa, mutta välillä kyse voi olla vain epämääräisestä tunteesta, että tekstissä on jotain pielessä: teksti on näennäisesti pätevää, mutta täynnä geneerisiä ja pinnallisia ideoita, jotka eivät kehity eteenpäin, koska ihmisen ajattelutyö puuttuu (Hautamäki 2026). Toimitustyöhön voi tekoälystä kuitenkin saada myös hyvän rengin, jonka avulla voi laatia esimerkiksi monimutkaisten infograafien vaihtoehtoiset kuvaukset tai tehdä taulukoista html-muotoisia. 

Julkaisukanavien omien ohjeiden lisäksi AMK-julkaisuverkoston keskusteluissa on noussut esiin toive kaikille yhteisistä suosituksista tekoälyn käytöstä amkien omassa julkaisutoiminnassa, ja tällaisten laatiminen onkin jo suunnitteilla. Ilman yhteisiä pelisääntöjä on uhkana tilanne, jossa tekijyyttä suhteessa tekoälyyn tulkitaan varsin eri tavoin, millä taas on suoria seurauksia paitsi julkaisutiedonkeruuseen ilmoitettavien julkaisujen laatuun ja määrään, niin laajemmin oman julkaisutoiminnan uskottavuuteen. Samalla voidaan miettiä, kuinka mielekästä enää olisi ylläpitää ja toimittaa omia julkaisukanavia, mikäli ne alkavat täyttyä enimmäkseen tekoälyllä kirjoitetuista, sisältö- ja uutuusarvoltaan mitättömistä teksteistä, joita edes kanavien toimittajat eivät jaksa lukea?

Palataan lopuksi vielä tekijyyteen ja ihmisen toimijuuteen. Long Playn (2026) tekoälyperiaatteissa puhutaan tekoälyn käytön hitaista riskeistä toimittajan työssä, mutta ne pätevät toimitustyötä tekevien lisäksi yhtä lailla keneen tahansa kirjoittavaan asiantuntijaan. Hitailla riskeillä tarkoitetaan oman ajatteluprosessin jäämistä kesken silloin, kun tekoäly osallistuu mm. ideointiin tai taustatyöhön. Oma ajattelu ja asiantuntijuus kun kehittyvät tekemällä juuri ne hitaat ja työläätkin työvaiheet itse. 

Long Playn tekoälyperiaatteista löytyy myös selkeä linjaus siitä, kuka ja miten tekstiä tuotetaan. Voisiko siis vastauksena alkuperäiseen kysymykseen kirjoittajuudesta toimia tämä mukaelma Long Playn periaatteesta: 

Artikkeleita ei kirjoituteta tekoälyllä eikä artikkelin rakennetta suunnitella tekoälyn avulla. Kirjoittaminen ja uudelleenkirjoittaminen ovat osa sitä prosessia, jossa asiantuntija hahmottaa ja kommunikoi aihettaan. Se on osa asiantuntijan työtä, eikä sitä tule pyrkiä vauhdittamaan kielimallien avulla.