Kreodin viimenumerossa huhuiltiin pääkirjoituksessa: Haastamme Sinut ilmiantamaan sopivia haastateltavia! Kehen haluat tutustua tarkemmin? Onko työkaverisi henkilö, joka sopisi esiteltäväksi Kreodin lukijakunnalle syystä tai toisesta?
Projektipäällikkö Matti Kiviniemi arvioi: Maikki on monenkin jutun arvoinen. Maikista voi kertoa paljon jo ottamalla kirjastosta valokuvia. Tokkopa niin hienoa ja kodikasta kirjastoa on missään muualla. Kukat ikkunalaudalla eivät kuitenkaan merkitse sitä, etteikö Maikki olisi huippuluokan kirjastoammattilainen. Kun jotain kysyy, hän selvittää tietojärjestelmistä, mistä löytyy ja tarjoutuu tilaamaan. Yleensä aina löytyy. Maikki on myös toteuttanut elinikäisen oppimisen tavoitteen. Tietysti hän hallitsee uudet atk-järjestelmät, mutta myös taloushallinnon asiat. Pienessä yksikössä, kuten Nikkarilassa kunkin toimihenkilön on hallittava asioita laajalti, ja sen Maikki tekee. Iloinen ihminen. Jos hänellä on huonoja päiviä, hän osaa peittää ne todella hyvin. Tietysti Maikilta kannattaa kysyä, miten tämä kaikki häneltä onnistuu, mikä on hänen salainen (tai julkinen) keinonsa?
Vastaanpa tähän näin: Vanhemmiltani olen perinyt positiivisen ja hyvään uskovan luonteen. Kuten myöskin samassa "paketissa" tuli perintönä, ettei tämä elämä täällä "Telluksella" niin kauhean vakavaa tarvitse olla. Työt ja annetut tehtävät on hoidettava kuitenkin parhaalla mahdollisella tavalla ja rehellisesti. Oltava oma itsensä. Elämään täytyy sisältyä huumoria. Pitää osata nauraa myös itselleen. Yksi asia on vielä mielestäni kantanut aika hyvin: itsehillintä. Ehkä voimia saan niin monista jutuista: metsässä marjastellen, sieniä keräillen, kalastaen, puutarhahommissa (ihanaa kun voi työntää sormensa multaan ja kuoputella) ja sitten ihan niinkin yksinkertainen asia kuin yksin oleminen on minusta aivan ihanaa. Ei tarvitse puhua kellekään mitään.
En nyt suoranaisesti osaa vastata miten peittäisin ns. huonot päivät/hetket.
Mutta ehkä ei tätä asiaa noin yleensä ottaen tarvitse kommentoida ollenkaan???
Sisarukset Eila Mökkönen ja Maikki Leikas ovat osa Nikkarilan "yrityskuvaa". Eila tuli metsäkoulun palvelukseen vuonna 1964 ja Maikki vuonna 1966, aluksi silloisen metsätyökoulun puolelle, kirjoitetaan artikkelissa joka ilmestyi UPM-Metsä 5/2005 -lehdessä. Artikkeli jatkuu: Mikä on suurin muutos näiden 40 vuoden aikana? "Saa sinutella ihmisiä", Maikki nauraa. Myös Maikki itse on joutunut muuttumaan. "Tämä Jukka tuli 10 vuotta sitten toimistolle ja sanoi, että nyt doorikset on sellainen tilanne, että ammattikorkeeseen pääsyn ehtona on, että koululla pitää olla järjestetty kirjasto ja tietopalvelu. Siinä pidettiin 10 minuutin neuvottelu ja minä sanoin, ettei se heitä kun luudan päältä lattialle, ei muuta kun eteenpäin". Niin Maikki suoritti puolitoistavuotisen kirjastovirkailijan tutkinnon Tampereella ja vastaa nyt koulun kirjastosta ja tietopalvelusta - aiempien talous- ja hallintotehtäviensä lisäksi. "Minulla on nyt ihan kunkkupaikka. Ei ammattikorkeassa ole toista ihmistä nimikkeellä toimisto- / tietopalvelusihteeri."
Koulutusjohtaja Jukka Mäntylä luonnehti helmikuussa 2008: Maikkia on mielestäni vähän vaikea kuvata. Sanallinen kuvaus ei tee oikeutta hänelle, Maikki pitää kokea livenä. 
Maikin kanssa on ollut mukava tehdä töitä. Minulta ei siis paljon apua löydy, mutta kävin penkomassa vähän vanhoja kurssijulkaisuja, josko sieltä löytyisi jotain hyödyllistä Maikista. Ja yhden mukavan lauseen löysinkin, joka on mielestäni Maikkia hyvin kuvaava. "Kirjastosta ei pääse pois hetkessä, vaikka oikeat tenttikirjat löytyvätkin." Niin ja se pitää mainita, että talvella lintujen ja oravien ruokintapiste heti ikkunan takana parin metrin päässä tuo kirjastoon oman piirteensä. Oraville pitäisi saada oma kirjastokortti, ne kuuluvat melkein henkilökuntaan. Ja henkilökunnastaan Maikki pitää hyvää huolta.
Mikkelin ammattikorkeakoulun oppilaat valitsivat Maikin vuonna 2002 Mikkelin ammattikorkeakoulun vuoden työntekijäksi. "Olen todella ylpeä. Totta kai siitä, että tämä kunnia tuli itselle, mutta myös sen vuoksi, että samalla koko Nikkarilan koulutusyksikkö, kirjasto ja tietopalvelu saavat tunnustusta." Työnantajastaan Maikki toteaa: "AMK:ssa on helppo toimia ja hengittää." (Ossi Nummela: Yhdessä tehden - tekemällä oppien, Nikkarila 1905-2005). Samasta asiasta kirjoitti Pieksämäen lehti 11.9.2002: Oppilaat luonnehtivat Leikasta ihmiseksi, joka saa pahan päivän muuttumaan hyväksi, ihmiseksi, joka saa oppilaat käymään kirjastossa ilman tarvettakin. Kirjaston "puhekone" juttelee mielellään oppilaitten kanssa, opiskelusta, luonnosta, mistä vain. Ihastusta oppilaitten keskuudessa on herättänyt myös Leikkaan ilmiömäinen kasvo- ja nimimuisti. Uudet opiskelijat hän oppii muistamaan tuosta vain. Vanhat hän tunnistaa, vaikka tukka olisi harmaantunut ja vatsa vähän pyöristynyt.
MAMK:n Kirjasto- ja tietopalvelujen Markkinointi- ja viestintätyöryhmän viime vuoden ensimmäisessä kokousmuistiossa todetaan kokouksen avauksesta: "Pieni surina on elämisen merkki", sanoi Maikki. Vastaavasti kokousmuistio viitosessa: Maikin esittämällä ajankohtaisella Sataa sataa ropisee –laululla aloitettiin kokous. Kokouksen päättäminen: Kirsti siteerasi Nalle Puhia: Lunta tippuu hiljalleen pompeli pom pikkukarhun varpaille, ja kertoi aamun uutisissa mainitun, että Urpolassa on nähty pieni karhu. Maikki esitti lopuksi: Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kolo, ja yhteisesti todettiin, että tämä on ryhmän uudelleen nimittämisen paikka: Markkinointi- ja laulutiimi.
Yliopettaja Timo Leinonen vastasi: Lähetän sinulle heti tämän pikkujouluissa julkaisemani Nikkarilan kaksoiskieltosäännön: "Mitä Maikki ei tiedä ja Jarkko ei osaa, sitä ei tarvita." Maikki on tietysti kirjaston Maikki ja Jarkko on talonmies.
...kommentit koosti Kampuskirjaston Kirsti, jota Nikkarilan Maikki on ilahduttanut kolmen vuoden ajan yhteisissä palavereissa