|
Uusi kirjatalous on kustannus-, kirjakauppa- ja kirjastoalojen henkilöstölle kohdistuva digitaalisista julkaisu- ja välitysmenetelmiä käsittelevä koulutus- ja tiedotusprojekti, jota on rahoittanut Euroopan sosiaalirahaston ADAPT-ohjelman kautta ja koordinoinut Euroopan Neuvoston kulttuuriosasto. Suomen rahoitusosuudesta on vastannut opetusministeriö. Laatimani raportti ei sen opintoaineistoluonteen mukaisesti ole tieteellinen esitys vaan katsaus siihen mitä kirjastoissa yleensä ja erityisesti Suomessa on tapahtumassa digitalisoitumisen myötä. Kun opintoaineisto on tarkoitettu koko kirja-alan käyttöön, niin todennäköistä on, että kirjastonhoitajat pitävät osaa sisältöä liiankin itsestäänselvänä.
Käyttämäni aineisto perustuu perinteiseen ja digitaaliseen kirjallisuuteen sekä pieneen sähköpostikyselyyn, koska aihetta koskevaa ajankohtaista tietoa ei muuten ollut saatavilla. Mukana oli erityppisiä kirjastoja, 47 vastaajan joukossa oli myös kahdeksan ammattikorkeakoulun kirjastoa. Kyselyssä tiedustelin kirjaston digitaalisten aineistokokoelmien laajuutta ja kartuntaa, erilaisten aineistojen hankintaväyliä, oman digitaalisen aineiston tuottamista, Internet-aineiston tarjontaa sekä toiminnan seurantaa ja käyttäjien suhtautumista digitaalisten aineistojen käyttöön.
Digitaaliseen toimintakulttuuriin
Suomalaisissa kirjastoissa siirtyminen digitaaliseen tietoyhteiskuntaan on varsin hyvin kirjattu niiden strategiadokumentteihin. Useimmin asiasta löytyy maininta ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen kirjastojen toimintastrategioista, harvemmin yleisten kirjastojen strategiadokumenteista. Vastauksista kävi kuitenkin ilmi, että siirtyminen digitaaliseen toimintakulttuuriin näytti toteutuvan enemmänkin visio- kuin toimintatasolla.
Digitaalisten aineistojen hankintaan käytetyt määrärahat eivät muodostaneet kovin suurta osuutta kaikista harkintamäärärahoista minkään tyyppisissä kirjastoissa ja vastaavasti digitaaliset aineistokokoelmat olivat varsin suppeat. Hankintojen keskimääräinen osuus hankintamäärärahoista vuonna 1998 oli vain 3-4%. Osuudet olivat selvästi lisääntyneet vuodesta 1994. Joukossa oli kuitenkin huomattavia poikkeuksia: keskimäärin suurimpia osuuksia ja vaihteluja oli ammattikorkeakoulujen ja erikoisalojen kirjastoissa. Muutoksesta oli vaikea saada luotettavaa kuvaa siksi, ettei useilla kirjastoilla ollut käytettävissä vuoden 1994 tietoja. Vähäiset hankinnat ja suppeat kokoelmat selittynevät myös sillä, etteivät FinElib -hankinnat vielä vuonna 1998 näkyneet kirjastojen määrärahakäytöissä. Oli kuitenkin ilmeistä, että ammattikorkeakoulujen kirjastot olivat jo silloin alkaneet täydentää suhteellisen suppeita kokoelmiaan myös digitaalisilla aineistoilla.
Nopeaan siirtymiseen digitaalisen aineiston tarjontaan ja tietoverkkojen hyödyntämiseen erikoiskirjastoissa ja ammattikorkeakouluissa saattaa viitata myös se, että näissä kirjastoissa oli muita enemmän tehty aineistohankintoja verkkokirjakauppojen kautta. Erityisesti ammattikorkeakoulujen kirjastot samoin kuin erikoiskirjastotkin kiinnittivät huomiota kirjakauppojen toimitusnopeuteen päinvastoin kuin luotettavuutta arvostavat yliopistokirjastot. Kyselyn ja haastattelujen perusteella voi vetää vain hyvin varovaisia johtopäätöksiä kirjastojen silloisista hankintakanavista. Näyttä kuitenkin siltä, että tulevaisuudessa - vaiko ja nyt -
- kirjatilaukset tehdään entistä useammin verkossa toimivista perinteisistä kirjakaupoista ja varsinaisista virtuaalikirjakaupoista
- kotimaiset lehdet tilataan edelleen kirjakaupoista
- ulkomaiset aikakauslehtitilaukset siirtyvät konsortiopohjaisiksi
- cd-rom-aineistot ostetaan välittäjiltä, jotka selvittävät niiden käyttö/lainausoikeudet
- hintavertailu ja tilausten kilpailuttaminen yleistyvät
- tarjouksia tullaan pyytämään sekä koti- että ulkomaisilta välittäjiltä
- verkkokirjakauppojen hintoja vertaillaan jopa yksittäisten julkaisujen tasolla, tilaus lähtee sinne mistä julkaisun edullisimmin saa
- kirjastojen hankintoja tullaan hoitamaan entistä selvemmin markkinatalouden ehtojen toimintaperiaatteiden mukaan.
Jotta kirjastot ja niiden käyttäjät voisivat entistä paremmin hyödyntää digitaalista informaatiota, yliopistokirjastot ja erikoiskirjastot pitivät tärkeänä aineistovalikoiman laajentamista, ammattikorkeakoulujen ja kuntien kirjastot käyttöliittymien kehittämistä. Maakuntakirjastojen käsityksen mukaan tärkeintä olisi parantaa kirjastojen yleisiä teknisiä toimintaedellytyksiä.
Kokoelmastarategiasta tavoitettavuusstrategiaan
Kirjastoalalla keskustelu aiheesta tarjonta (kokoelmat) vai tavoitettavuus ("ownership versus access", "holdings versus access", "availability versus accessibility") ei ole uusi ilmiö. Tässä yhteydessä on pohdittu sitä, miten laajat ja millaista aineistoa sisältävät kokoelmat olisivat mielekkäät, kun asiakkaiden tarvitsema informaatioaineisto on jo kauan ollut yhteisluetteloiden ja kaukopalvelujen avulla tavoitettavissa. Aiemmin keskustelu koski paperinmuotoisten julkaisukokoelmien yhteiskäyttöä, nyt ensisijaista on digitaalisen informaation yhteiskäyttö tietoverkkojen välityksellä. Tarjonta ja tavoitettavuus ovat monella tavalla tulleet samaksi asiaksi. Digitaaliset aineistot ovat tehneet mahdolliseksi siirtyä kokoelmastrategiasta (tarjonta - just in case) tavoitettavuusstrategiaan (kysyntä - just in time).
Portinvartijan roolista oppaan rooliin
Tiedon verkostoitumisesta on ilmeisesti suhteellisesti suurempi etu pienille ja aloitteleville kirjastoille kuin vakiintuneille kirjasto-organisaatioille. Kirjastot voivat olla pieniä fyysisessä mielessä; toimiessaan tietoverkossa niillä on osaavassa käytössä tarjolla yhä kasvavat tietovarannot ja paranevat palvelumahdollisuudet, jotka eivät periaatteessa poikkea suurenkaan yksikön tarjonnasta. Kun verkkoteokset löytyvät kirjastojen käyttäjäliittymien avulla, tiedontarvitsija saa etsimänsä julkaisut samaa välinettä käyttäen olipa liittymä suuressa tai pienessä kirjastossa - tai jossain muualla kuin kirjastossa. Mutta asiantuntevaa palvelua voi olettaa edelleen löytyvän kirjastoista.
Miten hajautettuja tai keskistettyjä kirjastopalvelujen tulisi sitten olla - kysymyshän on ajankohtainen myös ammattikorkeakouluissa, joiden toimintapisteet ovat pääsääntöisesti aika hajallaan. Verkossa olevat digitaaliset aineistot voivat vähentää kirjastoyksiköiden määrällistä tarvetta; kun palvelut toimivat verkossa ja aineisto on yhä kasvavassa määrin digitaalista, keskitetty vaihtoehto tuntuu epäilemättä tehokkaalta ja järkevältä. Tehokkain vaihtoehto voi tällöin olla kansallinen - FinElib - tai jopa kansainvälinen palvelu. Keskitystä puoltaa myös se tosiseikka, että verkkopalvelujen perustaminen ja ylläpito vaativat erikoistunutta henkilöstöä, joka on mielekästä sijoittaa keskitetysti. Uudet palvelut ja aineistot edellyttävät toisaalta entistä enemmän käyttäjätukea, mikä puoltaa kirjastoyksiköiden, pientenkin, sijoittamista lähelle käyttäjiä. Hyvän palvelun edellytyksenä on, että siellä on digitaalisen aineiston tuntevaa ja käytön osaavaa henkilökuntaa.
Koulutus on avainasemassa kun kirjastoissa siirrytään digitaaliseen palvelukulttuuriin, ja koulutukselta edellytetään monipuolisuutta. Kysymykseen tulevat sekä uudenlaiset johtamistaidot ja tiimityöskentely sekä jatkuvasti muuttuvan informaatioteknologian ja siihen perustuvien käyttäjäpalvelujen osaaminen ja kehittäminen. Aiemmin kirjastot valitsivat, hankkivat, luetteloivat, säilyttivät ja asettivat kokoelmansa käytettäväksi. Verkostoituessaan ne ovat uudessa tilanteensa myös suhteessa tarjoamaansa tietoon. Kun omien perinteisten kokoelmiensa lisäksi tarjotaan pääsy maailmanlaajuisiin digitalisiin kokoelmiin, kirjastohenkilöstön mahdollisuudet kontrolloida välittäviä tietosisältöjä ovat olennaisesti kaventuneet. Kirjastonhoitajille ominaisen tiedon portinvartijaroolin sijasta on tullut oppaan rooli. Ilmeistä on, että henkilöstöltä odotetaan nyt entistä enemmänn myös ihmissuhdetaitoja.
Yliopistokirjastot ja niiden vanavedessä myös ammattikorkeakoulujen kirjastot ovat viime aikoina olleet käynnistämässä myös omaa digitaalista tuotantoa. Kirjastojen kotisivut olivat arkipäivää jo lähes kaikissa kyselyyn vastanneissa kirjastoissa. Se lisäksi erityisesti yliopistokirjastot olivat aktiivisia toimijoita oman kehysorganisaation julkaisutoiminnan ja opintoaineistotuotannon kehittämishankkeissa, eräät - kansalliskirjasto etunenässä - ovat digitoineet myös vanhoja kokoelmiaan. Tämän kehityksen kannoilla ovat myös ammattikorkeakoulujen kirjastot ja erikoiskirjastot. Vaikka tällä hetkellä keskustellaankin vilkkaasti digitointiin liittyvistä teknisistä kysymyksistä ja tiedon esittämistavoista (sgml, xml, html jne), olisi tärkeää pohtia entistä perusteellisemmin myös toimintaan liittyviä hallinnollisia ja sisällöllisiä kysymyksiä, kuten esim. tietokannan aineistoja ja sen hankintaa ja arkistointia, tekijänoikeusasioita, perustamis- ja toimintakuluja, maksukäytäntöjä sekä henkilöstöasioita. Lisäksi olisi tärkeä jo varsin varhaisessa vaiheessa harkita, mitä julkaisutoimintaan sisältyviä perinteisiä tehtäviä - käsikirjoitusten hankinta, yhteydenpito kirjoittajiin, toimitustyö, oikoluku, markkinointi jne. - kirjastoissa ollaan valmiita ottamaan hoidettaviksi. Koska kirjastojen digitaalinen julkaiseminen ei ole ilmaista, esille tulee myös kysymys, millä ehdoin digitaalisessa muodossa olevia tai tarvepainatuksella tuotettuja julkaisuja voidaan myydä.
Digitaaliseen toimintaympäristöön
Kehitys digitaaliseen toimintakulttuuriin on tapahtunut kirjastoissa asteittain. Ensimmäinen askel tässä muutoksessa oli, kun sisäisessä toiminnassa, käyttäjäpalveluissa ja erityisesti tiedonhaussa alettiin monipuolisesti käyttää informaatioteknologiaa. Se merkitsi jatkuvan muutoksen alkua, joka taas edellytti perusteellista henkilöstökoulutusta sekä teknisissä että sisällöllisissä kysymyksissä. Seuraava muutosvaihe, "tiikerinloikka", alkoi, kun Internet tuli kirjastoihin, jolloin saatavilla oleva verkkotieto alkoi virrata myös kirjastojen kautta käyttäjille.
Tällä hetkellä on käynnissä muutosprosessin kolmas vaihe, kun tietoverkot tarjoavat yhä enemmän informaatiota painetun tiedon rinnalla ja kun kirjastot alkavat itsekin olla aktiivisia digitaalisten aineistojen tuottajia. Siirtyminen digitaaliseen toimintaympäristöön edellyttää kirjastojen johtamisessa sekä teknisen ja kulttuurisen muutoksen hallintaa että uusina asioina vaikeat juridiset, hallinnolliset ja taloudelliset kysymykset, joiden osaaminen jo on kirjastotyön arkipäivää. Uusi vaihe lienee se, kun opetus siirtyy yhä enemmän verkkopohjaiseksi - muistakaamme vain virtuaaliyliopistoa - ja kun uudet käyttäjäryhmät edellyttävät entistä monipuolisempia laadukkaampia verkkopalveluja, joiden käyttöön heillä on myös entistä paremmat valmiudet.
Kirjoittaja laati viime keväänä Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen Uusi kirjatalous/UKT -hankkeen opintoaineistoksi raportin Kirjastot ja uusi kirjatalous.
Oili Kokkonen, ylikirjastonhoitaja, emerita, okokkone@tukki.jyu.fi
|