Register
AMMATTIKORKEAKOULUKIRJASTOJEN VERKKOLEHTI
 (photo: Pixabay)
01.11.2018, 12:41

Kielin voisi kertoa – sisarkielten symposiumi

Pieksämäellä kulttuurikeskus Poleenissa syyskuussa järjestettävä Sylvi Kekkosen nimeä kantava kirjallisuustapahtuma, XVII Sylvi Symposium, painottui tällä kertaa virolaisuuteen mutta mukana oli myös kurkistuksia suomalais-ugrilaisuuteen.


Runot ja leikkilaulut olivat otsikkona taiteilijaprofessori Risto Ahdin esityksellä ja hän aloitti:

Suomenkieli ja kreikankieli ovat vähiten tuettuja kieliä Euroopassa. Suomen Pankki olisi voitu lakkauttaa, kun Suomi liittyi euroon. Olisi perustettu Suomenkielen instituutti siihen rakennukseen. Suomenkieli on elävä kieli, koko ajan syntyy uusia sanoja, jotka ovat suomea. Ollaan viimeisiä mohikaaneja jotka ajattelevat itse. Suomenkielellä on vaikea valehdella. Nuorena miehenä oli vaikea sanoa ”minä rakastan sinua”, koska silloin olisi ollut loukussa, opettelin sanomaan sen muilla kielillä.

 

Ahti jatkaa, että Jaakko Juteini kirjoitti paljon Kalevala-mittaan ja muut kirjoituksensa hän nimesi leikkilauluiksi. Kun haluaa puhua totta, joutuu kävelemään ”naisten neuloilla, miesten miekoilla”. Ne kolme asiaa mitä tarvitaan ovat: yksi luja ajatus, oma rehellinen tunne, oma tarkka kieli jolla ilmaista todellisuutta. Päädyin siihen, että runous on kielen pohja. Totuus ei ole jotain mitä hallitaan, se on meitä ohjaava. Tunteissa ihminen voi kehittyä, kun alkaa ilmaista tunteitaan. Myönteisten tunteiden ilmaiseminen on kielletympää kuin negatiivisten. Jos näyttelyssä reippaasti sanot, että tästä minä pidän, vaikka kaikki muut seisovat toisen teoksen vieressä, syntyy tunteita. Kukaan ei osaa valehdella, jollei osaa puhua totta. Kaikkihan menisi sekaisin!

 

Leikkilaulu leviää laajalle alueelle mutta matalalla, runous taas nousee selkeästi ylöspäin. ”Totuus on itse vastuussa itsestään.” Kun Saarikoski alkoi runoilla (leikkilauluja), unohdettiin filosofiset runoilijamme Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner. Manner on aivan huikea maailman mittakaavan runoilija. Leikkilaulut kuuluvat lapsuuteen. Leikki on ihanaa. Runous on ikuinen, elävä, yhteiskunnan ydin. Yhteiskuntaa ei ole ilman elävää sanaa. Se on löydettävä itsestä. Puhuttu ei riitä, se kuluu pois, tarvitaan kirjoitettu. Totuudesta tulee ainutlaatuinen tapa suhtautua toisiin ihmisiin. Ei pidä tyytyä leikkilauluihin, etsikää myös runoa!

 

Kuka ihminen on? Historian traumat ja muistaminen

Kirjailija, elokuvaohjaaja Imbi Paju kertoi ensimmäisenä, kuinka oma työ Torjutut muistot (sekä kirja että elokuva) on tuonut erään kirjallisuusprofessorin arvion mukaan trauman käsitteen ruohonjuuritasolle. Elokuussa paljastettiin Tallinnan Piritalle muistomerkki. Arvelin etten ylläty enää mistään, mutta tämä yllätti kuitenkin. Siinä näkyi sedän nimi; sedän josta ei perheessä puhuta, kun se on niin suuri trauma. Herkästi näkevät ja rohkeasti käyttäytyvät elokuvan tekijät ja kirjailijat tuovat asioita esille. He saattavat joutua silmätikuiksi.

 

Virosta lähti 1944 noin 100 000 ihmistä pakoon sijoittuen eri puolille maapalloa. Ruotsissa oli iso pakolaisjärjestö, joka käynnisti kirjallisuusasiat uudestaan. Stalinistinen kirjallisuus tarkoitti kymmentä vuotta, jolloin ei saanut käsitellä tunteita. Vielä tänäkin päivänä saatetaan sanoa, että älä ole liian emotionaalinen. Jos teet sen mitä halutaan, saat siitä palkkion. Se käy omantunnon päälle! Jos poliittinen tilanne ahdistaa, pakenen kulttuuriin. Vanhat historian kirjat tuhottiin, kirjoitettiin uusi stalinistinen historia.

 

Luonto ja metsä oli suojellut sodan aikana. Jumala oli männyn tervan tuoksussa, auringon säteissä, tämä on minun katedraalini, sanoi mummo ja niin sanon minä. Opin ulkoa luontorunoja. Runot levisivät kädestä käteen, välillä maan alla. Pakolaisuudessa tehtiin surutyötä. Ei ole vain menneisyys, vaan kaikkea tapahtuu nytkin. Lähimmäisrakkaus häviää hyvin helposti, kun systeemi kyttää ja rankaisee. Kaikki ideologiat joista puuttuu lähimmäisrakkaus sisältävät tuhoamisen siemenen. Tärkeää on, että rakennetaan empatiaa. Saatte tehtävän: kirjoittakaa päivittäin hyvien asioiden päiväkirjaa kuukauden ajan. Se tulee tuottamaan aikanaan lisää hyviä asioita!

Tallinnan maisemaa
Tallinnan maisemaa © Pixabay, CC0

 

Hyttystäkin pienempiä? Uralilaisten ja suomalais-ugrilaisten kielten puhujien omakuva

Kulttuuritoimittaja Kirsikka Moring aloitti vaatimalla, että kaikkien kuuluu lukea Anna-Leena Siikalan Itämeren suomalainen mytologia, joka on kirjoitettu savolaisin silmin ja sydämin. Yleisesti ylläpidetty ajatus Vienankarjalan ja Kalevalan kiinteästä yhteydestä on väärä, Savo-yhteys on ilmeinen.

Siteeraan tässä Ahtia: Kulkenut metsiä ja puhunut suomea, ja olen onnellinen. Se on ihmisolon tarkoitus.

Venäjällä on tekeillä laki: vähemmistökieltä ei opeteta pakollisena vaan vain vapaaehtoisena. Jos se toteutuu, käytännössä vähemmistökielten opetus loppuu. Opetetaan kieltä mutta ei kielellä. Yrityksestä huolimatta siellä ei päässyt tutustumaan kouluun, jossa käytettäisiin opetuksessa vähemmistökieltä. Missä on murteen ja kielen ero, se on hämärä. On arvioitu, että tulevaisuudessa 7000:sta jää jäljelle 300 kieltä (murretta). Miten käy suomenkielelle? Kylänraittien kieli, isoäidin ja isoisän kieli. Vanhemmat ei enää osaa opettaa lapsilleen kieliä. Jää vain kesälomareissu isovanhempien luo. Se ei riitä.

 

Moring suositteli lämpimästi tutustumaan youtubesta löytyvään Niillas Holmbergin ja Suomen PEN 90 -juhlavideoon. Suuri osa identiteetistä liudentuu pois, jos joutuu puhumaan vieraalla kielellä. Miten ihmiset voivat elää niin että kieli elää? Siperian ihmisten tulisi kertoa se meille, ei päinvastoin. Ihminen ja luonto ovat tasa-arvoisia. Oliivi ei kasva Välimeren rannalla, koska on niin kuivaa. Palmut ovat tulossa Suomeen, havupuuraja siirtyy aiempaa pohjoisemmaksi. Kumpi on tärkeää: puiden säästäminen Suomessa hiilinieluiksi vai prosessoiminen kiinalaisten vessapaperiksi? ”Livet är lokalt” – se tekee minut onnelliseksi. Globalisaation vastapaino on lokalisaatio. Myös Venäjä voisi joskus ymmärtää, että pienet kansat voisivat olla rikkaus.

 

Inarin saamea ja kolttasaamea on saatu virkistettyä pohjoisessa pienille lapsille. Miten heille käy koulussa? Käykö kuin Venäjällä? Muddusjärvi-projekti on menossa, siltä odotetaan paljon. Petroskoin kielipesä koki ongelmia, vastatuulta poliittisesti: vähemmistö ei saa saada etuoikeuksia. Kansanmuusikoiden yhteydet ovat toimivia, otetaan niistä oppia. Suomessa voi olla kaksikielinen perhe, miksei Venäjällä voi? Kuvernööri päättää saako jotain opettaa. Putin ratkaisee ketkä ovat kuvernöörejä. Hyviä ihmisiä löytyy eli verkostoituminen on avainasia. Nenetsien poronhoito on hätää kärsimässä, kun heidän alueeltaan otetaan kaasu Nordstream –putkeen eli me olemme osana tuhoamassa vähemmistökansaa.

 

Elämän kirjava näky – Aino Kallas, Suomen ja Viron kirjailija

Aino Kallas
Aino Kallas © Wikimedia Commons, Public Domain

Silja Vuorikuru väitteli Kallaksen tuotannosta 2012 ja hänen kirjoittamansa Kallaksen elämäkerta Maailman sydämessä julkaistiin 2017. Kallas pyrkii kuvaamaan ihmisen elämää rikkaasti. Hän kuvaa sorrettuja ihmisiä, eri vaiheiden välissä olevia ihmisiä. Hänen tavaramerkkinsä on arkaainen tyyli. Kallas, omaa sukuaan Krohn, syntyi Viipurissa 1878. Esikoisrunokokoelma ilmestyi 1897 ja novellikokoelma 1899 ja näissä kirjailija käytti kirjailijanimeä Aino Suonio. Hän avioitui virolaisen Oskar Kallaksen kanssa 1900. He asuivat aluksi Pietarissa, sitten Tartossa; Oskar toimi lähettiläänä Helsingissä 1919–21 ja Lontoossa 1922–34, paluu Tallinnaan, muutto Ruotsiin 1944. Oskar kuoli 1946. Aino muutti Suomeen 1954 ja kuoli 1956. Eri elämänvaiheisiin liittyvät eri teemat, samoin eri teemat Suomessa ja Virossa. Oman elämän kolmiodraaman syntyi Eino Leinon kanssa. Tämä ei kiinnostanut Virossa, mutta se näkyy Kallaksen tuotannossa. Nuori Viro ja Tähden lento (Koidulan elämästä) ovat varsin tunnettuja Virossa, mutta ei Suomessa. Muistiinmerkitsijän henkilökohtainen havainto liittyy kirjaan, joka kertoo lähettiläsperheen elämästä Lontoossa (ja hieman muuallakin maailmalla). Yllätyin jollakin lähimenneisyyden lomalla vanhempieni kotona löytämällä ja lukemalla mielenkiinnolla tällaista historiaa. Todennäköisesti merkittävästi tunnetumpaa on esimerkiksi Sudenmorsian: hiidenmaalainen tarina.

 

Kirjoittaja:

Kirsti Karttunen, tietoasiantuntija, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Kirjastopalvelut

articleRating

voteData

leaveReply

Photo by Lee Campbell on Unsplash CC0 (photo: )
Pirjo Kangas ,  Minna Marjamaa  - 01.11.2018, 12:42

Mitä kuuluu kirjastojärjestelmäprojekteille?

Kreodi kirjoitti keväällä AMK-kirjastojen jakaantumisesta kahteen eri kirjastojärjestelmäleiriin . Nyt selvitimme, miten uusien järjestelmien käyttööonottoprojektit ovat edenneet syksyn 2018...

 (photo: )
Pirjo Kangas  - 01.11.2018, 12:42

Kerro Kreodille muistojasi Voyagerista

Voyager, Voikkari, Vojakeri – rakkaalla lapsella on monta nimeä! Milloin käytit ensimmäistä kertaa Voyager-kirjastojärjestelmää? Mikä on järjestelmässä käynyt rakkaaksi ja mitkä ominaisuudet...

Photo by Drew Farwell on Unsplash CC0 (photo: )
Anonyymi Amkilainen  - 01.11.2018, 12:42

Anonyymi Amkilainen avautuu: Blogikierre

Asiantuntijablogi, hankeblogi, verkkolehti, talon uutiset – ammattikorkeakoulujen blogeilla on monia nimiä, tarkoituksia ja toimintatapoja ja uusia blogeja putkahtelee tämän tästä. Blogi on...

Photo by Alexandr Bormotin on Unsplash CC0 (photo: )
toimituskunta  - 01.11.2018, 12:41

Pääkirjoitus: Kirjoittaja- ja kuvaajakutsu

Tämän syksyn kaksi suurinta tunteita herättävää puheenaihetta ovat olleet kirjastojärjestelmän vaihdos sekä Lahden ammattikorkeakoulun kirjaston yt-neuvottelut. Tässä lehdessä seurataan...